Olipa monta kertaa synkkä ja syksyinen ilta, jolloin markkinoiden valaisuteholtaan parhaaksi mainostetun otsalampun avulla tepastelin nelijalkaisen karvaystäväni kanssa pitkin peltotietä. Tuuli hiuksissa ja sade kasvoilla kääntyi katse viereiselle pellolle. Siinä se voisi olla, maneesi. Niinkuin jääkiekkoilijat ja taitoluistelijat rientävät harjoittelemaan jäähalleille, yleisurheilijat ja palloilijat omiin harjoitushalleihinsa hyviin harjoitusolosuhteisiin, niin mekin hevostelevat ja koiraharrastajat suuntaisimme kulkumme maneesiin meille hyviin harjoitusolosuhteisiin. Otsalampun sytyttämisen sijaan sytyttäisimme maneesin kattovalot, kuuntelisimme tuulen kohinaa seinien ulkopuolella, sateen ropinaa katolla tai pakkasen pauketta nurkissa. Mielikuvissa näkyy eri-ikäisiä harrastajia, ratsukoita ja koirakoita, treenaamassa heille tärkeitä asioita, hevosen ja koiran käsittelyä, koulu- ja esteratsastusta, omien taitojen kohentamista, sosiaalista vuorovaikutusta ja ennenkaikkea harrastamisen iloa. Mukaan mahtuu hyvin fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kuntoutus eläinystäviemme avulla, eläinten kuntoutus ja kouluttaminen. Maneesissa nähtäisiin normaalin arkitoiminnan lisäksi erilaisia valmennuksia, tapahtumia ja kilpailuja, jotka voidaankin järjestää säästä ja vuodenajasta riippumatta. Sammutan valot ja suljen maneesin ulko-oven, todellisuus on siellä. Amerikkalaiseen ajatusmalliin "Dreams Come True" toivon, että lähitulevaisuudessa mielikuva muuttuu todellisuudeksi.

Tallin pihalle saapuminen havahduttaa ajatuksista, kiitän märkänä kiiltävää turpaterapeuttia yhteisestä lenkistä, taas on fyysiset ja psyykkiset akut ladattuna. Kypärän otsalamppu sammutetaan, mutta kypärän alle jää palamaan Unelma eräänlaisesta Onnesta.